Agricolan tiluksilla

06.04.2017

Toijaistentien varrella ei ole montaa 70-vuotiasta taloa enää jäljellä. Paljon on purettu ja rakennettu uutta. Osa vanhoista taistelee silti aikaa vastaan ryhtiään kadottamatta. Yksi alkuperäisistä taloista on Tarmo ja Taija Sirkiän. Tarmo tuli tilalle vauvana seitsemänkymmentä vuotta sitten. Silloin paikalla oli palaneet jäänteet entisestä Pyölin talosta. – Jotkut ovat kai sitä kartanoksikin sanoneet, mutta sodan aikana se ilmeisesti pommituksissa paloi. Perheeni muutti pihan perällä olevaan luhtiaittaan siksi aikaa, että tämä nykyinen saatiin rakennettua. Kai se venäläinen yritti satamaa pommittaa, muttei osunut, Tarmo virnistää. Isolla tontilla seisova talo ei näytä ikäiseltään. Puutarhassa kasvaa useampi omenapuu ja vieressä oleva perunamaa on vielä viime vuodelta kynnettynä. Yhdeltä reunaltaan tontti rajautuu tiehen, kolmella laidalla kasvaa metsää.

Kotoinen eläintarha

Pari vuotta eläkkeellä ollut Sirkiä kuluttelee päivänsä kotipihalla. – Aina se päivä menee ennen kuin ilta tulee. Tässä riittää puutarhassa ja perunamaalla koukkimista. Puita pitää tehdä ja talo pitää pystyssä, hän nauraa. Yksi harrasteista on jo vuosia ollut metsäneläinten ruokinta ja tarkkailu. Alueelle löytääkin kaksi eri laumaa metsäkauriita ja lintuja varten roikkuu pihapuissa useampi talipallo. – Kauriit löytävät metsää pitkin tänne. Välillä niitä näkee keskipäivälläkin, mutta juuri nyt taitavat olla muualla. Viiden ja seitsemän yksilön laumat liikkuvat eri aikoina, mutta kun ne joskus eksyvät tänne samaan aikaan, on pihalla aika vilske. Aamulla ulos lähtiessään Sirkiä oli löytänyt lintulaudan maasta, kun kauriit olivat kaataneet sen. – Nyt kun tähän viereen on kaavoitettu 11 tonttia ja metsää lähtee, voi olla, että tämä on viimeinen vuosi kun kauriit tulevat. En usko että uskaltavat enää talojen läheltä kulkea, Taija Sirkiä harmittelee. Lintujen ja sarvekkaiden lisäksi nähtiin pihalla syksyllä usein kettu. – Se oli niin tarkka, että olisi voinut kellon siitä tarkistaa. Se tuli aamulla ja illalla tuohon istumaan. Minä sille juttelin ja kettu käänteli päätään. Neljä kuukautta se ainakin siinä kävi, Tarmo kertoo.

Historian havinaa

70-vuotta sitten tontilla tosiaan seisoi Pyölin talo. Kaukaisimmat kirjoitukset siitä ovat 1200-luvulta. – Tässä on Mikael Agricolakin asunut joskus. Ja museovirasto ei ole antanut rakentaa vuosikymmeniin tänne mitään. Rakennuskieltoa perusteltiin keskellä tonttia aiemmin sijainneella sepän pajalla. Sirkiä ei itse ole moisesta jälkiä löytänyt. – Joskus lainasin töistä miinaharavan ja etsin sen kanssa pitkin tiluksia. On ollut kyllä tarkka seppä kun en neulaa enkä naulaa paikalta löytänyt, hän virnistää. Metsän laidalta löytyy edelleen kolme vanhaa pommikuoppaa ja aitasta purettuja lautoja on käytetty piharakennuksen ylisillä. – Pyölin talosta piti aikanaan tulla spitaalisairaala, mutta katsoivat että tämä on liian lähellä kaupunkia. Ajattelivat ilmeisesti, että ne menevät tosta Pitkäsalmen yli takaisin ja siirsivät sairaalan Seiliin.

Aikaa itselle

Sirkiän pihaan paistaa aurinko koko päivän mitalta. Rauhallisen kevätpäivän voi kuvitella kuluttavansa helposti siellä. Taija Sirkiä on vielä töissä, mutta suunnittelee harppausta eläkkeelle. – Nyt tässä harkitaan, että mitä sen työn tilalle keksii, ettei kaadu seinät kotona päälle. Ei sitä töissä käydessään niin ajattele, miten täyttää tyhjän tilan päivästä. Joskus oli ajatus, että mitä sitten tekee. Nyt voi jo huokaista, että kiva kun pääsee eläkkeelle, hän hymyilee. Molemmat tekivät pitkän uran samassa työpaikassa. Tarmo kaupungilla 34 vuotta ja Taija hoitoalalla nyt jo 25 vuotta. Molemmat olivat myös hieman yliajalla. – Olen hurahtanut avantouintiin. Taloa voisi laittaa, kun pidän siististä kodista, mutten kolmivuorotyöltäni aina ehdi riittävästi. Olen aina tykännyt kutoa liinoja ja poppanoita. Sitten ajattelin myös alkaa opiskella jotain, Taija listaa. Olohuoneen nurkasta löytyy haitarikin, joten ei taida Sirkiöillä aika käydä pitkäksi. Ja jos he kaipaavat vaihtelua, suuntaavat he Taijan siskon kesämökille Pihlajavedelle lapsenlapsien kanssa.

Teksti ja kuvat: Timo Närä