Päätoimittaja esittäytyy

15.03.2018

Sanovat, että ensimmäistä kertaa tavatessa muutamat ensisekunnit luovat mielikuvan uudesta ihmisestä. Muodostunutta mielikuvaa on vaikea ensiarvion jälkeen muuttaa. Näin artikkelin välityksellä emme valitettavasti pääse kättä paiskaamaan, mutta koetan silti tuoda itseni tykö.

Alun perin rymättyläläiselle, Otavan saaren kasvatille, on meren läheisyys ja siltojen takana asuminen verissä. Lapsuuteni olen viettänyt Rymättylän länsipuolen lähisaaristossa, -metsissä ja pelloilla. Lähikauppaan oli ajomatkaa kolmisen kilometriä, järven jäältä oikaisten vähän toista.
Pienessä kylässä kaikki olivat keskenään ainakin jollain tavalla tuttuja. Aikuiset katsoivat muidenkin kuin omien lastensa perään. Ei ollut vilkkaasti liikennöityjä teitä ylitettävänä, suojateistä puhumattakaan. Leikit löytyivät ladoista ja mielikuvituksen tuotoksista. Ajettiin fillarilla uimarannalle tai kallion päälle. Istuttiin mato-ongella tai juostiin metsissä.
Lapsuuden kesät olivat lämpimiä ja pitkiä. Luonnonhiekkarannoille pääsi polskimaan lyhyen venematkan jälkeen. Ohra kasvoi, kuivui ja puitiin vain metrien päästä kotioveltani. Ikkunasta näkyi meri. Takapihalta alkoi metsä. Lähimmät katuvalot, kaikki kaksitoista, olivat kirkonkylällä. Liikennevaloja oli ajettava Raisioon ihmettelemään.
Syksyt olivat sateisia, mutteivät kestäneet kuukausia. Talvella pääsi luistelemaan järven jäälle ja kovimpina kotitielle. Pulkkia kului takametsän kallioilla parikin talvessa. Saaressa oli turvallista ja rauhallista kasvaa. Luottamus antoi vapautta ja vastuuta, mahdollisuuksia.


Maatilaa meillä ei ollut, vaikka maalla koen asuneeni. Ensimmäiset kesätienestit noukittiinvarhaisperunapelloilta, jonka jälkeen polku johti sillitehtaaseen. Aika moni ikäiseni on astellut samoja reittejä maailmalle.
Jossain vaiheessa tartuin kynään ja kameraan. Luomisen tarpeen kasvaessa intohimo kuvaamiseen ja kirjoittamiseen syttyi. Tehtaat jäivät taakse ja siirryin jälleen opiskelemaan. Kolmekymppisenä opiskelijaelämä oli luokkatovereita rauhallisempaa. Haalarit tulivat tutuiksi tehtaissa, koulussa niitä ei enää tarvittu.
Kirjoituspöydän ääressä tekemällä oppi karttui ja maailmankuva laajeni. Kamera räpsyi vapaa-ajalla ja tekstiä tarttui paperiin. Aloitin jutunteon purjehdusaiheiseen aikakauslehti Purjeeseen kesällä 2014. Tältä samalta pöydältä lähtivät myös ensimmäiset juttuni Maininkiin syksyllä 2015.


Opiskelun ohella vietin kaksi kesää Turun Sanomien toimituksessa. Monipuolinen sarka antoi aihetta ajatella ja katsella maailmaa monelta kantilta. Mainingin juttuja toimitin kaiken ohessa. Sain tutustua muutamiin saarelaisiin. Ihmettelin aina, miten vuolaasti he kehuivat saaria ja paikallislehteään.
Loppuvuodesta 2017 mittailtiinkin jo saappaiden riittävyyttä päätoimittajan pestiin. Vaikka Pirjo Huttusen jalkineet eivät suoraan allekirjoittaneelle sovi, ovat ne jättäneet kokoaan suuremmat jäljet Kakskerran, Satavan ja Hirvensalon pihoille, poluille ja metsiin. Noita jälkiä pitkin lähdin astelemaan ensimmäisenä päivänä kuluvaa vuotta.
Uskon saappaitteni pitävän, vaikka median ja journalismin mättäillä suunnistaminen vaatii ajassamme pitkospuita. Pirjon viitoittamalla tiellä on helppo tarpoa, sen verran hyvä Mainingista on kymmenessä vuodessa kasvanut. Suunta pitää ja innolla aion matkaani taittaa.
Kun näemme saarilla, tule paiskaamaan kättä. Ei anneta tutustumisen jäädä tälle sivulle.

TIMO NÄRÄ