Kakskerran pääsaaren lounaisimmassa nurkassa, Raustvuoren takaisen laakson tuolla puolen, seisoo Kettuvuorena tai Kettukalliona tunnettu korkea mäki. Kuten niin monet varsinaissuomalaiset mäet, ei se näytä maalta tai edes mereltä katsottaessa kovin kummoiselta. Onpahan vain havumetsää, joka juuri sillä kohdin kohoaa ympäristöään aavistuksen korkeammalle. Näky kuitenkin pettää.
Harva tietää, että juuri Kettuvuorelta aukeaa yksi Kakskerran pääsaaren komeimmista merimaisemista – ellei jopa se kaikkein komein.
Muinaisten luotojen kulkijat
Kolmisen tuhatta vuotta sitten Kakskerran alueen maisemat näyttivät kovin toisenlaisilta kuin nykyään. Kettuvuori oli vielä erillinen saari, yksi nykyistä laakeamman Itämeren altaan lukuisista tuulenpieksämistä luodoista.
Jääkauden jälkeiset vesimassat olivat huuhdelleet sen mannerjäätikön murjoman ja hioman kalliopinnan puhtaaksi savesta ja hiekasta. Kestäisi vielä pari tuhatta vuotta ennen kuin luotojen välissä merenpohjana maanneet laajat savikot maankohoamisen myötä viimein nousisivat kuivaksi maaksi.
Muinainen saaristo ei ollut autio ja tyhjä. Jo tuolloin alueella liikkui veneillään ihmisiä, ehkä kalastajia, linnunmunien keräilijöitä ja hylkeenpyytäjiä, joiden tunteman teknologian huippua edustivat pronssista valetut aseet, työvälineet ja korut.
Suomessa asuneista pronssikautisista ihmisistä tiedetään vain vähän. Heidän arvellaan puhuneen jotain kauan sitten kadonnutta, mahdollisesti suomensukuista kieltä, mutta suomalaisia tai saamelaisia he eivät olleet. Jälkeensä he jättivät suuria kivikasoja, joita he kasasivat haudoiksi merkkihenkilöilleen. Ainakin yksi röykkiöhauta löytyy myös Kettuvuorelta, läheltä muinaisen kalliosaaren korkeinta kohtaa.
Ammoiset metsästäjät ja kalastajat tuskin pystyttivät saarille tilapäisiä leirejä kummempia asumuksia. Meri oli heille avoin kulkuväylä, jota pitkin he saattoivat siirtyä saaresta ja rannasta toiseen ilman kaistoja ja rajoituksia. Pysyvät asumukset pitkätaloineen sekä niihin liittyvät kaskiviljelykset ja laitumet perustettiin useimmiten mantereen puolelle.
Meri kutsuu nykyihmistä
Tänä päivänä tilanne on toinen. Siltoja pitkin saavutettavat saaret houkuttelevat yhä eneneviä ihmisjoukkoja asettumaan rannoilleen ja rakentamaan niille pysyviä asumuksiaan. Oma rauha on meille suomalaisille tärkeää, eikä se monen mielestä toteudu missään muualla niin hyvin kuin ikiaikaisen meren rannalla. Tutkimustieto tukee näkemystä, jonka mukaan meren läheisyydessä asuvat voivat sisämaan asukkeja paremmin.
1950- ja 1960-luvut olivat Kakskerrassa rantarakentamisen kulta-aikaa. Ensimmäisen aallon myötä rannoille alkoi ilmestyä vieri viereen rakennettuja mökkejä ja huviloita, joista monia on sittemmin muokattu ympärivuotiseen asumiseen soveltuviksi. Kettuvuoren eteläpuolinen rantakaistale sulkeutui kuitenkin vasta 2000-luvulla, jolloin se myytiin tonteiksi ja rakennettiin umpeen.
Rantakaistaletta ja kallioalueen itäpään paria taloa lukuun ottamatta syrjäinen Kettuvuori on saanut jäädä pääosin rakentamatta. Pohjoisen puolen laakso on peltoa ja niittyä. Mikä parasta, kukaan ei ole rakentanut kallion huipulle omaa näköalahuvilaansa ja sulkenut siten upeaa maisemapaikkaa nykypäivän kulkijoilta.
Kettujen vuori
Kettuvuoren profiili nousee idästä länteen saavuttaen korkeimman kohtansa harjanteen länsipäässä. On helppo huomata, miksi vuori näyttää muualta katsottuna melko mitäänsanomattomalta.
Kallionlaen pinnanmuodot ovat kaikkea muuta kuin tasaisia, ja sitkeitä kalliomäntyjä on juurtunut tiukasti jok’ikiseen kallionkoloon, halkeamaan ja altaaseen, johon vain on kertynyt riittävästi maa-ainesta. Kettuvuoren huippua peittääkin yllättävän runsaspuustoinen, mutta silti valoisa sammalpohjainen metsä.
Lakialue päättyy lännessä huimaan jyrkänteeseen. Alhaalla laaksossa kasvavien puiden latvojen yli avautuu upea maisema Vapparille ja Airistolle. Meressä erottuvat pienet saaret ovat nyt samassa vaiheessa kuin Kettuvuori ja Raustvuori tuhansia vuosia sitten. Pienellä mielikuvitusleikillä saarten lomaan voikin kuvitella joukon pronssikautisia ihmisiä veneineen.
Jyrkänteen luoteisosan kallio on murtunut valtaviksi, teräväkulmaisiksi lohkoiksi. Osa järkäleistä on jo aikoja sitten vierinyt alas kuusivaltaiseen laaksoon; osa odottaa vielä omaa vuoroaan kallionreunalla vaarallisen näköisesti roikkuen.
Sammaleiset lohkareet ovat muodostaneet jyrkänteeseen ja sen juurelle suuria ja varjoisia onkaloita, käytäviä ja halkeamia, joissa voi kuvitella kettujen viihtyvän. Kettuvuori saattaa hyvinkin olla saanut nimensä louhikon ja sen asukkien mukaan.
Rikottua hautarauhaa
Pronssikautisen haudan voi yhä löytää ammoiselta paikaltaan. Kivistä kasattu hautaröykkiö on ladottu kallion korkeimmalle kohdalle, missä se lepää kauniiden kalliomäntyjen ympäröimänä.
Röykkiö on harmillisesti hajotettu nostamalla siitä kiviä. Jäljistä päätellen viimeisimmät tuhotyöt on tehty lähiaikoina. On mielenkiintoista huomata, miten vierauden ja etääntymisen tunne vaikuttaa ihmisten suhtautumiseen hautarauhaan.
Harvalle tulisi mieleen rakentaa nuotiokehäänsä tai talonsa kivijalkaa kirkkomaalta otetuista hautakivistä. Muinaishautojen kiviä sen sijaan näkee monesti käytetyn kumpaankin tarkoitukseen. Kettuvuoren haudankin kiviä lienee päätynyt kalliolle rakenneltujen nuotioiden ympärille.
Kettuvuorella on toinenkin mahdollinen hautaraunio. Sen voi yrittää löytää kallioalueen itäpään pohjoislaidalta. Noin metrin korkuinen röykkiö koostuu muutaman suurehkon luonnonkiven päälle kasatuista pienemmistä lohkokivistä. Asetelmaa ei ole varmistettu aidoksi hautaraunioksi. On mahdollista, että se on todellisuudessa jokin myöhempi rakennelma.
Reittiohjeet
Raustvuoren alueen kapeilta hiekkateiltä on vaikea löytää parkkipaikkaa. Kettuvuoren juurelle ajaminen autolla kannattaakin suosiolla unohtaa. Sen sijaan retkestä saa tehtyä mukavan kävelylenkin, jonka alkupisteelle Vapparintien varteen pääsee sujuvasti vaikka bussilinjaa 15 käyttäen.
Retki alkaa Vapparintien ja Raustvuorentien risteyksestä. Raustvuorentieltä käännytään noin sadan metrin jälkeen vasemmalle alas Kettuvuorentielle. Tie kulkee maalaismaiseman läpi aluksi etelään ja kaartaa sitten Kettuvuoren itäpään saavutettuaan oikealle.
Noin puolen kilometrin metsätaipaleen jälkeen tien oikealla puolella on hiekoitushiekkalaatikko. Sen kohdalta oikealle ylämäkeen lähtee kohtuullisen helppokulkuinen polku, jota seuraamalla kulkija pääsee kauniin kalliometsän kautta Kettuvuoren huipun maisemien ja muinaishaudan ääreen.
Ellei halua palata takaisin samaa kautta, tarjoaa jyrkänne seikkailunhaluisille hauskan vaihtoehdon. Reitti alas vaatii pientä etsimistä ja suurta varovaisuutta. Liukkaalla kelillä ajatus jyrkännekiipeilystä kannattaa suosiolla unohtaa. Alhaalla odottaa hämyisä kuusimetsä valtavine sammaleisine lohkareineen ja niiden muodostamine jännittävine sokkeloineen.
Takaisin lähtöpisteelle voi kulkea Palovuorentien kautta. Tielle pääsee kulkemaan kohdasta, jossa Kettuvuoren pohjoispuolinen pelto kohtaa jyrkänteen alaisen kuusimetsän reunan. Toinen vaihtoehto on samoilla Kettuvuoren harjannetta ja pohjoisreunaa takaisin Kettuvuorentielle, jolloin matkan varrella voi etsiä myös toista Kettuvuoren mahdollisista röykkiöhaudoista. Kumpaa tahansa kautta kulkien lenkin kokonaispituudeksi tulee reilut pari kilometriä.
Jokamiehen oikeudet ja velvollisuudet
Kettuvuoren eteläpuolista tietä kulkiessa ei voi olla huomaamatta aitoja ja kylttejä. Tarpeeksi pitkälle kuljettaessa vastaan tulee puomi. Vastaava näky on tuttu pikkuteiden varsilta. Ihmiset kaipaavat rauhaa ja yksityisyyttä.
Joskus yksityisyydenkaipuu ja ihmisten liikkumisenvapaus asettuvat törmäyskurssille. Rauhaa asukas kaipaava ei halua alueelleen kutsumattomia vieraita, kun toisaalta retkeilyä rakastavat ihmiset haluavat päästä nauttimaan luonnosta. Aina intressit eivät kohtaa.
Jokamiehenoikeudet asettavat puitteet luonnossa liikkumiselle riippumatta siitä, kuka on alueen omistaja tai haltija. Ne antavat ihmisille oikeuden kulkea luonnossa jalan, hiihtäen, pyöräillen tai jopa ratsastaen – mutteivat kuitenkaan moottoriajoneuvolla. Toisaalta jokamiehenoikeudet kieltävät liikkumisen perusteettoman estämisen.
Fiksu retkeilijä ymmärtää jokamiehenoikeuksien hengen lakikirjaa tavaamatta. On selvää, että kulkemisen luonnossa pitää tapahtua metelöimättä ja jälkiä jättämättä. Asumukset kierretään asiallisen kaukaa eikä pihoilla ja viljelyksillä kuljeta. Roskia ei jätetä eikä luvattomia nuotioita tehdä. Marjoja ja sieniä sopii poimia, mutta maata ei saa kaivella eikä kasveja vahingoittaa. Leiriytyä saa, mutta vain tilapäisesti.
Samalla tavoin fiksu maanomistaja kunnioittaa jokamiehenoikeuksia. Aitojen ja esteiden rakentaminen omaan metsään ei ole lähtökohtaisesti rikos, mutta kulkijoilla on oikeus kiertää tai ylittää ne, ellei silloin päädytä pihoille tai viljelyksille. Kieltokylttien pystyttäminen sen sijaan vaatii viranomaispäätöksen, jollaisia voivat antaa mm. Puolustusvoimat, Metsähallitus ja ELY-keskukset. Harmillisen monet yksityisaluekyltit ovatkin tosiasiassa luvattomia.
Jokamiehenoikeudet koskevat myös yksityisteitä, eikä niillä kävelyä tai polkupyöräilyä voi kieltää edes liikennemerkillä tai puomilla. Moottoroitu tieliikennekin on lähtökohtaisesti sallittua. Jos moottoriliikennettä jostain syystä kuitenkin rajoitetaan, asetetaan tielle kunnan tienhoitoviranomaisen luvalla rajoitusmerkki. Toisin kuin moni luulee, ei pelkkä yksityistiekyltti kiellä satunnaista ajamista.
Jokamiehenoikeuksien perustana on molemminpuolinen pyrkimys harmoniseen yhteiseloon. Kun luonnossa ja yksityisteillä liikutaan fiksusti, ei maanomistajillekaan tule tarvetta rajoitusten asettamiseen.
Lisätietoa jokamiehenoikeuksista
TEKSTI JA KUVAT: SAMI PYÖRRE
Artikkeli on julkaistu Maininki-lehdessä 3 /2022