Kakskerrassa - Tammien ja mikroilmaston lumoissa

01.08.2019

Ei tarvitse olla ennustaja havaitakseen, miten onnellinen Riikka Lindroos on, kun on päässyt elämään Kakskerrassa, sen metsiin, rantoihin ja jopa mikroilmastoon ihastuneena. Hänen filosofiaansa on löytää ilo pienistä asioista, kuten vesipisarasta poimulehden päällä.

Ihmiset kasvavat kakskertalaisuuteen, Riikka Lindroos kuvailee. Kerran kakskertalainen on aina kakskertalainen.

Vaikka silti, metsää on muuallakin. Mutta on tie, joka kiertää järven. Ovat sekä merenrannat että järvenrannat. Kakskerrassa on jotain symbolista; siltoja täytyy ylittää, että pääsee kaupunkiin.

– Mitä lähemmäs Turun keskustaa kulkee, sitä enemmän huomaa, miten paljon päivittäiseen työmatkaan mahtuu. Kun mennään Satavan suntin yli, on usein ihana usva, mikä näky ja fiilis. Sitten isomman salmen yli, jossa näkyy kauniita aamuruskoja. Taivaan kannella Airistolle päin näkyy hieno merimaisema.

Ja kun työmatka jatkuu, sillalta näkyy satama ja Turun linna. Joen ylityksessä toiseen suuntaan Turun tuomiokirkko, toiseen suuntaan laivojen mastoja.

– Harvalle työmatkalle mahtuu kaikkea tällaista. Kun tulet sieltä, palaat Kakskertaan, jossa kasvaa vuokkoja, esikoita ja saniaisia. Nyt niitä pahuksen peurojakin. On sellainen rehevä ja mikroilmastoltaan älyttömän hieno paikka.

Mutta silti: Riikka Lindroosilla on myös tiettyä Laitila-sykettä. Isän puolella on vakkasuomalainen suku, vahvojen ihmisten vahvoja geenejä.

RÄLSSITALOSTA OMAKSI KODIKSI

Riikka ja Kalevi Lindroosin koti on keltainen komea talo, johon Riikan äidinäidin suku on tullut 1930-luvun alussa.

– Tällä talolla on jännittävä historia, tämä oli sitä ennen ollut valtion omistuksessa pitkään ja aiemmin ollut Åbo Akademin rälssitilana. Talo oli virkaetutalo, jossa on voitu viettää aikaa.

Lindroosin isovanhemmat tulivat taloon vuokralle viljelemään maata, kun se oli valtion omistuksessa. Uusien lakien myötä he saivat myöhemmin lunastaa talon.

– Isoisä oli kova tekemään töitä ja isoäiti kova järjestämään asioita, kuten äitinikin. Isoäiti sanoi jo kun olin pieni, että ”kyllä Riikka sitten tähän tulee”.

Se hetki tuli 1981, kun Riikka oli juuri alkanut odottaa esikoista. Taloa ei voinut jättää kylmäksi talvea vasten.

– Muutimme tähän kaupungin kaksiosta, olimme todella nuori pari silloin. Sairaalasta tuotiin myös meidän esikoisemme tänne, kuten minutkin oli tuotu.

PYSÄHDYS JA KIIREEN LOPPUMINEN

Aika tuntuu menevän valtavan nopeasti, vaikka ei itse asiassa menekään. Kun pysähtyy miettimään, havahtuu siihen, miten paljon vuosiin mahtuukaan.

– Ihmiset eivät usein pysähdy miettimään, Riikka Lindroos sanoo.

Riikka ja Kalle Lindroosin pysäytti pari vuotta sitten Kallen sairastuminen ensin Kumlingen tautiin, sitten aivoverenvuotoon. Loppui kiire, asioita piti miettiä uudelleen. Nyt tilanne on jo parempi, Kalle voi kulkea kepinkin kanssa ja puhe on alkanut palautua. Kuntoutuminen on edistynyt.

– Elämä oli mahdottoman meneväistä. Sitten sitä on ruvennut miettimään, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. On ruvennut arvostamaan varsinkin ystäviä, jotka ovat pysyneet läheisinä, Riikka Lindroos sanoo. Hän jatkaa täysillä vielä työssään Turun Yhtenäiskoulun lukion rehtorina.

– Työ on erittäin antoisaa ja haasteellista. Koetaan äärimmäisiä onnistumisia, ja joskus ei olekaan mennyt niin kuin Strömsössä.

Riikka Lindroos on itsekin saman koulun kasvatti, oppikoulun käynyt, samoin hänen äitinsä. Lindroos opiskeli Turun yliopistossa maantietoa, kasvitiedettä, eläintiedettä sekä geologiaa eli biologian ja maantiedon opettajaksi. Hän kävi Elisenvaaran koulussa Karinaisissa opettamassa kymmenen vuotta, kunnes palasi taas Turkuun. Ensin hänet valittiin Pernon yläkoulun rehtoriksi ja sitten TSYK:in rehtoriksi 2003.

Yhdeksän vuotta Lindroos toimi myös Suomen Rehtorit ry:n puheenjohtajistossa, neljä vuotta järjestön puheenjohtajana.Nyt hän nauttii siitä, että on rivirehtori, vaikka vaikuttamistyö olikin äärettömän kiinnostavaa. Rehtorilta vaaditaan monen alan ammattilaisuutta, pitää olla niin talousjohtaja kuin henkilöstöjohtaja. On luettava kylmiä lukuja, mutta tarvitaan myös pedagoginen ulottuvuus. Lindroos näkee tärkeänä, että rehtori on rohkea ja uskalias.

– Ennen kaikkea itse koen olevani mahdollistaja. Jokainen ymmärtää ettei budjetteja voi ylittää, mutta annettujen raamien sisällä voi olla avarakatseinen. Maailmaa on muuallakin sieltä omasta kolosta katsoen.

Hän pohtii, että nuoret ovat haavoittuvaisia, heidän pitäisi myös saada elää ja olla nuoria. Pitäisi jäädä aikaa kavereitten kanssa puuhasteluun - ja vähän laiskana olemiseenkin.

SE TÄRKEÄ OSA ELÄMÄÄ; YSTÄVÄT

Lindrooseilla on ystäviensä kanssa hauskoja harrastuksia tai traditioita. Saarten viiniseurassa etsitään neljä kertaa vuodessa viinien ja ruokien hyviä liittoja. Harrastus on kantanut vuodesta 2001. Ja Kalle muistuttaa, että jokaisesta kerrasta tehdään pöytäkirja. Tässä seurustelussa ei siis olla laiskoja ja löperöitä, asiat kirjataan. Tapaamiset ovat makunautintoa, uuden oppimista ja seurustelua.

– Olemme myös ihan meri-ihmisiä. Tämä talo ei ole meren rannalla, mutta meillä on saaristossa mökki ja porukka, jonka kanssa on purjehdittu Välimerelläkin, sanoo Riikka, joka tunnustaa olevansa hyvä ”köysityttö”.

Ja varmasti valmis tarttumaan toimeen.

– Olen vähän sellainen, että aina on aihetta juhlaan. Järjestetään paljon kaikenlaisia tapaamisia ja osallistutaan. Sitten meillä on rapuporukka. Yhtä lailla lapset ovat tärkeitä.

Seuraava sukupolvi Ville ja Jussi Lindroos ovat kaksi erilaista luonnetta, insinööri ja taiteilija.

–On aina eletty vähän sen mukaan, miten lapset ovat. Nyt ollaan saatu jo elää omaan tahtiin, Kalle lisää. Ja tässä talossa eletään täyttä elämää, vaikka siinä olisi ollut vähän jarrujakin.

SEURAAVA SAARELAISKAVERI

Syvällä saarilla pysytään. Seuraava haastateltava on ”aivan äärimmäisen ihana ihminen”, jolla on saarelle pitkät siteet. Hän asuu Kakskerrassa sukunsa paikassa, jossa taloon liittyy paljon tarinoita. Tämä nainen on Riikalle tuttu myös ammatillisella puolella, työn kautta hänestä on syntynyt aivan uusi kuva. Tiedossa on joka tapauksessa tutustuminen mielenkiintoiseen ihmiseen.

TEKSTI JA KUVA: SINI SILVÁN