Maanpän ihana Liisa

03.09.2020

Artikkelit, Saarelaiskaverit

Saarelaiskaverien ketju on juttusarja, jossa edelliseen juttuun haastateltu vinkkaa seuraavan. Juttusarja on alkanut vuonna 2008 ja jatkunut ketjuna siitä asti haastateltavien määrän yltäessä jo pitkälti toiselle sadalle.

Liisa Nummelin, 92, tuumii pitkän ikänsä salaisuudeksi saaristolaiselämän. Juuri lähempänä merta ei elämää voisi viettää kuin Liisa. Hän on syntynyt saarelaisena. Nyt Maanpään kotirannasta näkymät ovat Airistolle.

Tuolla päin on Särkilahtea, Airisto on tuolla edessä, Liisa Nummelin viittilöi pihamaallaan Maanpäässä. Haastattelu tehdään turvallisesti pihapöydän ääressä.

Liisa Nummelin (omaa sukua Mikkelsson) on syntyisin Rymättylän Aaslan saaresta. Liisan lapsuudessa sinne kuljettiin veneellä ja jäitä myöten vesikelkalla.

– Olin Aaslassa kasvattitytär. Omakin äiti oli, isästä en tiennyt. Kasvattikodista tuli hyvä koti. Heillä oli kaksi poikaa, he tykkäsivät, että piti saada yksi tytär. Oli kauhian kiva äiti, isä oli kanssa tarkka, Liisa muistelee.

Kasvattilasten pitäminen kuului aikaan. Nummelin muistelee usein myös talvea, jolloin hän oli 13-vuotiaana talvinuotalla Houtskarissa.

– Villasukat olivat polviin saakka, ei mitään pitkiä housuja saatu. Likkakaveri sai jostain pitkät housut, minä olin hameen kanssa. Jalassa oli kumisaappaat. Nykyään on niin hyvät jalkineet kaikilla. Siellä talossa, missä asuttiin, oli kauhian kiva emäntä, hän olisi ottanut minut koko kesäksi.

Nuotta laskettiin köyden kanssa avantoon. Nuottaa vedettiin isolla porukalla, vaikka hevonen teki suurimman työn.

RIPPIKOULUUN KAHDELLA VENEELLÄ

15-kesäisenä oli aika mennä saaresta Rymättylän kirkolle rippikouluun.

– Rippikouluun mentiin Aaslasta kahdella veneellä, kirkolle oli aika matka. Aaslassa oli kuitenkin kansakoulu ja alakoulu toisella puolella tietä. Rippikouluaikana asuin viikot
kirkonkylässä.

Nykyään Aaslasta on hyvät kulkuyhteydet joka paikkaan, lauttayhteys ja silta Airismaan puolelta.

SULHANEN LÖYTYI VENEMATKAN TAKAA

Sitten elämään saapui Smertsi Nummelin, hän tapasi nuoren Liisan käydessään Aaslassa.

– Oli sellainen aika, jotain tavaraa piti hakea: maitoa, voita tai jotain. Smertsi haki sitä Aaslasta, minun kasvattikodistani. Hän tuli tästä Maanpäästä veneellä yli silloin. Olin
19-vuotias, 20-vuotiaana menin naimisiin, Rymättylän kirkossa meidät vihittiin.

Yhteinen koti rakennettiin Hauspannan saarelle Rymättylään, josta ostettiin kolmen hehtaarin oma paikka. Omassa kodissa ehdittiin asua vajaat kymmenen vuotta, kun Smertsin äiti, Emilia kuoli. Vuosi oli ehkä 1954.

– Hän ei ollut vanhakaan, kun sai sydänkohtauksen ja kuoli Airiston jäälle. Hänet löydettiin ja tuotiin vesikelkalla pois, se ei ollut kiva paikka.

Oli muutettava Maanpäähän, pitämään Smertsin isästä huolta. Sen ajan miehet eivät olleet tottuneet laittamaan ruokaa. Uudeksi kodiksi tuli kuitenkin viehättävä talo ja pikkutupa, jotka ovat Smertsin ja hänen isänsä tekemiä. Pihatuvassa on ollut aikojen myötä paljon kesäasukkaita vuokralla.

– Rupesin postia jakamaan, Liisa muistelee.

– 30 vuotta jaoin postia. Illoiset, Häppilät ja Tammistot, pyörällä ja potkukelkalla yhdessä miehen siskon kanssa.

Hän jakoi postia aiemmin ja sitten toimitti minut sinne myös töihin. Rautainen kunto syntyi, kun Liisa ajoi talvet kelkalla, kesät polkupyörällä. Aamuisin lähdettiin postin hakuun Maanpään perukoilta Hirvensaloon kuuden aikaan. Jo pelkkä postinhakumatka oli vähintään kymmenen kilometriä.

– Ei sitä silloin huomannut, polkupyörän kanssa mentiin vaan.

Postireissun jälkeen oli hyvä kastautua kotirannassa, työpäivän rasitteet huuhtoutuivat pois. Uiminen ei silti ole koskaan ollut Liisan juttu.

– Hyvä oli liitto, Liisa muistelee elämää Smertsin kanssa.

Tämä oli kova tekemään työtä, tarkka mies, joka kirvesmiehenä on rakentanut paljon Hirvensaloonkin. Nummelinit saivat tyttären, joka puolestaan menehtyi nuorena, vain 51-vuotiaana. Lapsenlapset perheineen pitävät nyt tiivistä yhteyttä Liisaan. Kaikkien kuvat ovat kunniapaikalla olohuoneessa.

Kodin hoitaminen on ollut Liisalle aina tärkeää. Hän ajoi itse nurmet vielä 90-vuotiaana, nyt siihen löytyy apu juuri jälkikasvulta.

UUSI SUKKA SYNTYY JOPA PÄIVÄSSÄ

Sydänystävä Pirkko Viinikainen on myös äärettömän tärkeä.

– Jos ei Pirkkoa olisi, olisin ihan hukassa, Liisa tuumii.

Yhdessä katsotaan kylään poikenneen Viinikaisen kanssa, että ”nyt täytyy kaffepaketti saada kaupasta.” Pirkolla oli tällä kertaa tuomisinaan keittoa, Liisa taas antaa matkaan purkillisen omenahilloa.

Ja sukankudonta jatkuu, sisällä tai pihapenkillä. Siinä aika kuluu rattoistasti. Aamulla Liisa herää aikaisin, tänäänkin kuudelta kissa Missukka tuli katsomaan, nouseeko hän jo ylös.

– Kahvia keitetään ensimmäisenä, sitten haetaan Turun Sanomat, se tulee tuohon postilaatikkoon.

– Ei tällaista paikkaa saa enää mistään. Ulos pääsee helposti, kun ei mitään rappuja ole, Liisa tuumii.

Vaikka ikää tulee lisää, vanheneeko mieli.

– Ei vanhene, Liisa hymyilee.

SEURAAVA SAARELAISKAVERI

Seuraavat saarelaiskaverit löytyvät samoilta seuduilta, muutama talo Hirvensalon keskustaan päin. Vielä tutustutaan yhteen pariskuntaan Maanpään naapurustossa.

Ehkä sitten siirrytään jo uusiin maisemiin, kun katsotaan, keneen saarelaisista tutustutaan seuraavaksi

TEKSTI JA KUVA: SINI SILVÁN