Painetun Maininki-lehden julkaiseminen nykyisten tekijöiden toimesta on loppunut. Jos haluat lisätietoja tai olet kiinnostunut jatkamaan lehden julkaisemista, ota yhteyttä: Seppo Kemppainen, puh. 050 345 9278 (seppo.t.kemppainen(a)gmail.com)

Retkiä saarilla: Kulhon linnavuori

Muinaisen Suomen rannikkoalueiden puolustus perustui ennakkovaroituksiin ja linnoittautumiseen. Varoitusjärjestelmän runkona toimivat saariston ja rannikon kaasavuoret. Niiden kauas näkyville kalliohuipuille sytytettiin merkkitulia, kun merellä havaittiin lähestyviä vihollisia – oli kyse sitten ryöstelijöistä, ristiretkeläisistä tai muista vainolaisista. Vainovalkean tai sen savuvanan havainneet ihmiset säntäsivät puolestaan omalle vuorelleen ja sytyttivät sinne valmiiksi kasatun puuröykkiön eli kaasan. Näin roihujen välittämä varoitusviesti eteni kaukaa saaristosta aina rannikoiden kyliin asti.

Pelkästään lounaisen Suomen saaristosta tunnetaan puolisentoistasataa kaasavuorta. Niistä Hirvensalon Kaasavuori vartioi muinoin Aurajoen suulle lännestä saapuvaa meriväylää, Kaarinan Vaarniemi taas etelää. Myös Turun keskustan Vartiovuorella ovat roihunneet vartiotulet.

Suomen muinaislinnat

Vainovalkeiden varoittamat ihmiset pakenivat kotieläintensä kanssa usein luoliin tai muihin metsien kätkemiin piilopaikkoihin. Suojautumista ja puolustautumista varten rakennettiin kuitenkin myös varta vasten linnoja.

Linnojen paikoiksi valittiin korkeita, jyrkkäseinäisiä kalliomäkiä, joiden huipulle vainolaisten olisi hankala kavuta, ja jotka siten olisivat mahdollisimman helppoja puolustettavia. Pystysuorat kalliot eivät linnoitteita tarvinneet, mutta kiipeämiskelpoisille rinteille rakennettiin puolustusvarustuksia. Ne muodostuivat tyypillisesti maastoa myötäilevistä, matalista luonnonkivimuureista, joiden kivirivien väliin pystytettiin jykevät paalu- tai hirsiseinät. Joskus varustuksia oli kahdessa rintamassa, ulommassa ja sisemmässä, ja ne saatettiin yhdistää säteittäisillä seinillä.

Linnan sisin osa oli jyrkänteiden ja varustusten suojaama vuorenlaki, jonne paikalliset vetäytyivät ja josta he puolustautuivat, kunnes vaino oli ohi. Omiin koteihin palattiin heti, kun se oli mahdollista.

Nykyään linnavuoret ovat usein hyvin puustoisia. Käyttöaikoinaan ne kuitenkin pidettiin paljaina. Niin varmistettiin paitsi tähystysnäkymien avoimuus, myös hyökkäävän vihollisen suojattomuus.

Linnavuoria tiedetään käytetyn pronssikaudelta rautakaudelle ja aina keskiajalle asti. Vasta kristinuskon tulo ja kaupunkimaisen asutuksen syntyminen aiheuttivat vähitellen niiden hylkäämisen.

Suomesta tunnetaan ainakin kolmatta sataa muinaislinnaksi varmistettua tai sellaiseksi arveltua linnavuorta. Turun seudulla niistä tunnetuimpiin kuuluvat Liedon Vanhalinna, Piikkiön Huttalan linnavuori, Halikon Rikalan linnavuori ja Turun Räntämäen Linnasmäki. Myös Kulhon saaressa, Hirvensalon ja Kakskerran välissä, on linnavuori.

Lemunaukon vartija

Kulhon itäpään Linnavuori on maastonmuodoiltaan kuin oppikirjaesimerkki muinaislinnasta. Sen rinteet ovat kolmesta ilmansuunnasta pystysuoria seinämiä. Vain länsipuoli on kiipeämiskelpoinen, eikä sekään millään muotoa loiva.

Kulhon linnavuoren strateginen sijainti sopii niin ikään muinaislinnalle. Vuorelta avautuu näkymä Lemunaukolle, neljän salmen risteyspaikalle, ja sen huipulta käsin on ollut mahdollista tarkkailla Aurajoen suulle suuntautuvaa vesiliikennettä. Sijaintinsa perusteella kallion voisi ajatella sopivan linnavuoren ohella myös kaasavuoreksi.

Nimestä, maastonmuodoista ja sijainnista huolimatta Kulhon linnavuorta ei ole juuri tutkittu. Vuonna 1979 tehty pintapuolinen tarkastelu ei paljastanut selkeitä kivimuurien jäänteitä, eikä alueella ole koskaan tehty kaivauksia. Olemassa olevat aihetodisteet ovat kuitenkin niin vahvat, että Linnavuori on kirjattu muinaismuistorekisteriin kiinteänä muinaisjäännöksenä määritteillä linnavuori ja puolustusvarustus.
Yli salmen ja niityn

Kulhon saarelle haluava tarvitsee merikelpoisen kulkuneuvon. Lähialueella kajakkeja voi vuokrata Saaristomeren melojilta Uittamolla, Rantakahvila Juho-Kustilta Harjattulassa ja Aavamereltä Satavassa.

Linnavuoren itäpuoli vaikuttaa kartalla otolliselta maihinnousupaikalta, ja ainakin kajakilla sinne onkin mahdollista rantautua. Vuoren seinämä on sillä puolella kuitenkin niin jyrkkä, ettei sitä pääse ylös sen paremmin nykyretkeilijä kuin muinainen vainolainenkaan. Paras ja melkeinpä ainoa järkevä maihinnousupaikka on sen sijaan käytöstä jäänyt vesibussilaituri Kulhon koilliskolkassa, Papinsaarta vastapäätä.

Vanhan vesibussilaiturin kohdalta lähtee sisämaahan suora peltotie. Hetken metsänlaitaa seurattuaan se saapuu peltoaukiolle, joka mainitaan eräässä vuoden 1699 asiakirjassa nimellä Linnanniittu. Vuoren ja niityn ikivanha nimistö tukee osaltaan Linnavuoren asemaa esihistoriallisena muinaislinnana.

Vasemmalla niityn takana näkyy Linnavuoren hahmo ja sen juurella säänpieksemä luonnonsuojelualueesta kertova kyltti. Kyltin luo johtaa aidanviertä seuraava selkeä polku.

Puolustuslinjalla

Kuivien tammenlehtien verhoama maasto nousee jyrkästi heti metsään saapumisen jälkeen. Vastassa on kallioterasseja, pystyseiniä ja pitkittäisiä solia.

Siellä täällä näkyy sammaleisia kiviä, niin yksittäin kuin pienissä ryhmissä ja jonoissa. Mielikuvitus pyrkii näkemään niiden sijoittelussa muureja ja pihoja, mutta totuuden nimissä on myönnettävä, että vastaavia kiviasetelmia voi löytää monesta muustakin metsästä. On mahdollista, että myöhempien aikojen ihmiset ovat siirrelleet kiviä tai vieneet niitä muuhun käyttöön. Yhtä hyvin ne voivat olla jääkauden ja rantavoimien alun perinkin paikoilleen siirtämiä.

Vuoren laelle ei johda selkeää polkua, vaan sopivaa etenemisreittiä on etsittävä. Jos vainolaiset ovat täältä joskus ylös yrittäneet, eivät he ole päässeet helpolla – etenkään, jos vastassa on ollut aseistautunutta väkeä ja jykeviä varustuksia.

Vainolaiset tulevat!

Linnavuoren lakialueen maisemat ovat juuri niin vaikuttavia kuin kartta lupaa. Länteen eli sisämaahan antavalla kallionlaella erottuu matala, sammalta kasvava kuoppa. Se vihjaa paikalla ammoin poltetusta tulesta, ehkä vainovalkeasta. Idänpuolen jyrkänteet taas tarjoavat avaria näkymiä yli Lemunaukon.

Mielikuvitus maalaa salmien taakse roihuavia kaasoja ja niiden editse lipuvia vihollisten veneitä. Se saa kuulemaan lasten parkua ja muinaisille jumalille osoitettuja rukouksia, toiveita siitä, että veneet menisivät sittenkin ohi. Se laskee päälle painostavan odotuksen ja valmistautumisen, kun käy ilmi, ettei niin käy. Se tuntuu hikoiluna kämmenissä, kun puolustajien sormet puristuvat keihäiden ja kirveenvarsien ympärille.

Linnavuoren tunnelma on ajaton. Se säilyttää jotain vasta keskiajan myötä kadonneesta elämäntavasta, joka kaikessa armottomuudessaan ehti pysyä lähes muuttumattomana yli sukupolvien, vuosisatojen ja vuosituhansien.

Muinaismuistoalue

Koko Kulhon linnavuori sitä ympäröivine lehtoalueineen on muinaismuistoaluetta, jossa kaikenlainen kaiveleminen on ehdottomasti kiellettyä.

Jos paikkaa joskus viranomaisten luvalla tutkitaan, on mahdollista, että maaperän kätköistä löytyy merkkejä muinaisesta linna-ajasta. Niin kävi 1980-luvulla Kuhmoisissa, jossa Päijälän linnavuoren huipulta ja rinteiltä löydettiin tuhkakerroksen alta satoja muinaisesineitä. Todennäköisempää on, että kaikki löytämisen arvoinen on Kulhon linnavuorelta jo aikoja sitten kadonnut – jos mitään löydettävää on koskaan ollutkaan.

Luettavaa:
Suomen muinaislinnat (Hjalmar Appelgren, 1891)
Retkiä saarilla: Kaasavuori (Maininki-lehti nro 103, toukokuu 2020)

Karttalinkkejä:
Vårdkasar i Bålagård (Lounaisen saariston kaasavuoret, kartan laatinut Marcus Lepola, 2020)

Kulhon linnavuori Kulttuuriympäristön palveluikkunassa

Suomen muinaislinnat

Teksti ja kuvat: Sami Pyörre

Kirjoitus on julkaistu Maininki-lehdessä 4/2023 (kesäkuu).

Jätä kommentti