Painetun Maininki-lehden julkaiseminen nykyisten tekijöiden toimesta on loppunut. Jos haluat lisätietoja tai olet kiinnostunut jatkamaan lehden julkaisemista, ota yhteyttä: Seppo Kemppainen, puh. 050 345 9278 (seppo.t.kemppainen(a)gmail.com)

Retkiä saarilla: Luolavuoren luola

Maaliskuussa Maininki rantautuu mantereen puolelle. Niin tekee myös lehden retkijuttusarja. Tällä kertaa retki suuntautuu Luolavuorelle, joka nimensä mukaan kätkee sisäänsä yhden Turun ja koko Suomen kiehtovimmista seikkailukohteista, Luolavuoren luolan.

Tavallinen päivä täyttyy hetkessä innostuneella odotuksella. Tarvitaan vain muutama sana.

– Jaahas, muksut. Tekee mieli vähän seikkailemaan. Lähdettekö seuraksi?

– Ei jaksa. – Ei huvita.

– Jaa. No, tulkaa sit etsimään, jos mä en löydä Luolavuoren luolasta ulos.

– Mitä, meetkö sä Luolavuoren luolaan?! Kyl me sit tullaankin mukaan!

Varustautuminen käy ripeästi. Päälle kiskotaan rymyvaatteet, sillä tiedossa on, että tulemme likaantumaan pahasti. Jalkoihin vedetään tukevat kengät ja käsiin hanskat. Kypärien virkaa saavat tehdä paksut pipot. Jokaiselle otetaan mukaan otsalamppu. Vain tovia myöhemmin parkkeeraan jo autoamme Luolavuoren tenniskentän tuntumaan.

MAANJÄRISTYKSIÄ JA RANTAVOIMIA

Kentän takaa, sen puolivälin paikkeilta, löydämme lohkareiden lomassa ylämäkeen luikertelevan tutun polun. Täältä katsottuna koko Luolavuori vaikuttaa kaoottisesti myllerretyltä kivikasalta. Kaikkialla on valtavia, teräväsärmäisiä lohkareita ja railoille repeytynyttä kalliota. Eräänä selityksenä Luolavuoren kallioperän rikkonaisuudelle pidetään maanjäristyksiä, joiden arvellaan olleen viimeisimmän jääkauden jälkimainingeissa Suomessa suhteellisen yleisiä. Niiden alkusyynä on ollut kilometrien paksuisen mannerjään aiheuttama valtava paine, jonka seurauksena koko Itämeren alue on painunut lommolle. Jäätikön vetäydyttyä painuneeseen kallioon syntyneet jännitykset ovat alkaneet vähitellen purkautua, jolloin on syntynyt rajuja, kiveä lohkoneita maanjäristyksiä.

Rajujen, maisemaa runnelleiden mullistusten lopputuloksena on rikkinäinen rauniovuori. Luolien syntymisen kannalta sen tarjoamat puitteet ovat mitä otollisimmat.

KIVEN SISÄÄN!

Ylärinteessä meitä odottaa Luolavuoren luolan kolmionmuotoinen suuaukko. Sen takana avautuva suuri eteiskammio on jo itsessään vierailemisen arvoinen, mutta varsinaisesta luolaseikkailusta se tarjoaa vasta laimeaa esimakua. Kammion oikeassa takanurkassa nimittäin piilottelee kapean, syvälle vuoren sisään tunkeutuvan tunnelin suu.

Jännityksen tiivistyminen kuuluu innokkaana höpötyksenä. Lapset haluavat mennä edellä, joten jättäydyn viimeiseksi ja napsautan omankin otsalamppuni päälle.

Heti tunneliin sukellettaessa on tehtävä valinta. Tiedämme oikealle lähtevän haaran umpikujaksi, joten suuntaamme vasemmalle yläviistoon. Laakeaa, kaltevaa pintaa etenevä tunneli on matala ja vaatii konttaamista, aikuiselta jopa ryömimistä. Pöly tahrii suojavaatteemme välittömästi. Luolassa on kosteaa ja likaista kuivinakin päivinä, ja sateella vesi saattaa virrata kivien päällä ja väleissä. Talvella kivillä on usein jäätä. Pipojen tarpeellisuus on niin ikään ilmeinen: ne pehmentävät kolhuja ja estävät viiltoja päiden osuessa tunnelin kiviseen kattoon.

Muutaman metrin könyämisen jälkeen nousu päättyy ja tila avartuu. Olemme toistensa päälle sikin sokin asettuneiden lohkareiden muodostamassa pienessä kammiossa.

Tuhansia vuosia sitten paikoilleen kiilautuneiden kallionpalasten liikahtelu tai jopa luolan romahtaminen on tätä nykyä epätodennäköistä, mutta pakkanen vaikuttaa täällä yhä. Siitä kertovat luolan lattialla makaavat, jäätymisen irrottamat terävät kivet, jollaisia lohkeaa silloin tällöin luolan seinistä ja katosta.

Takanamme erottuu luolan suuaukolta näkyvä päivänvalo. Pitemmälle edetessämme sekin jää taakse.

ARIADNEN TUIKUT

Luolan suuaukon kadottua näkyvistä katoaa herkästi myös suuntavaisto. Lohkareet muodostavat kosteiden ja kauniisti kuvioitujen kivien labyrintin, joka tuntuu alati muuttuvan otsalamppujemme valokeilojen liikkuessa sen seiniä pitkin. Siellä täällä on aiempien kävijöiden tekemiä uuden ajan luolamaalauksia.

Kreikkalaisessa tarussa neuvokas Ariadne merkitsee tien ulos Minotauroksen labyrintistä purkamalla kerästään lankaa. Oma keinoni on samantapainen: kaivan aina vähän edettyämme taskustani tuikkukynttilän, sytytän sen, ja asetan sen kivelle. Näin saatamme tarvittaessa sammuttaa lamppumme ja katsoa, missä päin näemme kynttilän liekin kajon. Varotoimen ohella kynttilöiden sytytteleminen luo luolaan ainutlaatuista tunnelmaa.

Luolassa liikkuessa kannattaa muutenkin pitää järki mukana. Mihinkään onkaloon tai halkeamaan ei kannata ahtautua, ellei tiedä varmasti pääsevänsä pois. Eteneminen etenkin alaspäin kannattaa aina tehdä jalat edellä. Ellei löydä jalalleen sijaa, ei pidä laskeutua lainkaan. Eikä luolaan kannata ylipäätään lähteä yksin.

Hetken ympäristöä rauhassa hahmottamalla löydämme tutun reitin ja saavumme kivien välistä seuraavaan suureen kammioon. Samalla syttyy seuraava tuikku.

PIMEYDEN YTIMESSÄ

Moni jättää luolaseikkailunsa tähän, mutta paras on vielä edessä. Konttaamme alhaalta, kammion nurkasta lähtevän tunnelin läpi viimeiseen suureen kammioon, Luolavuoren kellariin. Lapsilta se käy ketterästi, itse joudun äheltämään enemmän.

Vielä muutama vuosi sitten tunnelin läpi oli edettävä terävien kivien yli ryömien. Sittemmin luolassa järjestettiin geokätköilijöiden toimesta talkoot, joissa irtokiviä kuljetettiin ihmisletkassa kädestä toiseen, luolan perimmäisestä nurkasta ulos asti. Näin luola pyrittiin palauttamaan aidompaan tilaan. Kerrotaan nimittäin, että luolaan olisi aikoinaan tarkoituksella kannettu kiviä estämään lasten vaarallisia leikkejä.

Tunnelin takana avautuva kammio on matala mutta tilava. Seinille töhritty punainen maali ja muutamat roskat kertovat, että luolassa on käyty aiemminkin. Tarinoiden mukaan luolaan ammoin eksyneen ylioppilaan luurankoa emme sentään löydä.

Asetumme kukin omaan mukavaan soppeemme ja sammutamme taskulamppumme. Hiljaisuus ja pimeys ovat hetken täydellisiä, mutta rikkoutuvat pian, kun lapset eivät malta olla höpöttämättä ja jatkamatta luolatutkimuksiaan.

TAKAISIN VALOON

Kellarin takanurkasta jatkuu syvemmälle vuoren sisään vielä lyhyt umpitunneli, mutta sinne me emme enää ahtaudu. Sen sijaan kapuamme takaisin edelliseen kammioon toista kautta kuin tullessamme, kivien välistä itsemme pystysuoraan ylös punnertaen.

Paluumatkalla pysähdymme sammuttamaan tuikut yksi kerrallaan ja keräämme ne mukaamme. Mukaamme tarttuu myös muutama jonkun aiemman kävijän jättämä roska.

Ennen pitkää meitä tervehtii tunnelin päästä läikehtivä päivänvalo. Olemme käyneet kymmenien metrien syvyydessä vuoren sisällä. Luolavuoren luola on taas kerran tarjoillut täydellisen seikkailun.

Teksti ja kuvat: Sami Pyörre

Julkaistu Maininki-lehdessä 2/2023. Lue näköislehti