Talveksi taittuvan syksyn viimeiset lehdet ovat jäätyneet kiinni mustaan asfalttiin. Vielä jokin aika sitten tässä oli kesannolle hylätty pelto; nyt sen poikki on piirretty päällystettyjä katuja, joiden varsille on aseteltu vieri viereen uusia taloja. Pimeää iltaa leikkaa bussiin nousevien ihmisten nauru ja kiihdyttävän moottorin jyrinä. Jossain kaukana mylvii myöhäinen lehtipuhallin.
Hirvensalo muuttuu. Saaren väestönkasvu tuntuu toisinaan rajulta, mutta se on vain viimeisin vaihe vuosisatoja sitten alkaneessa muutosten ketjussa.
Kallioiden välisten korpien ja rantalehtojen raivaaminen pelloiksi ja laitumiksi on alkanut viimeistään keskiajalla ja jatkunut näihin päiviin asti. Viime vuosikymmeninä peltoaukiot ja metsänreunat ovat alkaneet täyttyä yhä uusilla asuinalueilla.
Ennen tätä kaikkea Hirvensalo oli kuitenkin nimensä mukaisesti salo, syrjäinen vanhan metsän peittämä saari, jota asuttivat lähinnä vain hirvet ja muut eläimet.
Suurin raivaamiselta säästynyt alue on jäänyt Hirvensalon ytimeen, missä Friskalan rantaniityn nurkalta alkava metsäinen kallioselänne halkaisee saaren kahtia melkein Mustalahdelle saakka. Selänteen Kyyrläntien länsipuolelle jäävää osaa kutsutaan Ruotsalanmetsäksi. Se on kaikista Hirvensalon jäljellä olevista metsistä suurin, kuin viimeinen pala saarta ammoin peittänyttä alkumetsää.
PAAVONPOLKU
Otsalamppuni valokeila pyyhkii aution Kyyrläntien vieressä seisovia lehdettömiä puita. Pian katseeni poimii puunrunkoon sinisellä värillä maalatun Paavo Nurmen ikonisen juoksijakuvan. Puiden lomaan sukeltaa merkitty reitti, yksi Turun lähiluonnossa ja kaupunkiympäristössä risteilevistä lukuisista paavonpoluista. Reittien ideana on muodostaa toisten paavonpolkujen, luontopolkujen ja kuntoratojen kanssa laajoja, toisiinsa kytkeytyneitä verkostoja. Ruotsalanmetsän reilun kolmen kilometrin mittainen lenkki lienee paavonpolkujen joukossa yksi vähiten tallatuista.
Kapuan polkua tienvarren rinteen päälle ja annan myöhäissyksyn sysipimeyden sulkea minut sisäänsä. Katuvalojen kajo jää taakse. On vain minä ja metsä.
VALOKEHÄN TUOLLA PUOLEN
Paavonpolun reittimerkit häilyvät otsalamppuni valossa kuin sinertävät virvatulet. Välillä jokin niistä on hetken hukassa, kunnes polkua pitkin eteneminen paljastaa sen piileskelleen alhaalla roikkuvan oksan takana tai odotettua alempana rinteessä. Siellä täällä merkitystä polusta erkanee isoja ja pieniä haaroja, joita olisi helppo harhautua seuraamaan.
Jos olisin liikkeellä valoisaan aikaan, saattaisin laskeutua mättäiden välissä luikertelevaa polkua pitkin Illoistenjärven vapaana lainehtivalle rannalle. Jatkaisin ehkä kulkuani kallioselänteen reunaa pitkin paikalle, jossa kallio muodostaa hauskoja loivia portaita, ja josta maisema aukeaa puiden välitse kauas pohjoiseen. Metsän läntisimmän osan sydämestä löytäisin kätketyn suon, jonka mustaa vettä peittävä heinikko loistaa syksyn harmaudessa kirkkaan punakeltaisena väriläiskänä. Aina polkujen risteykseen saapuessani antaisin jalkojeni valita suunnan, veisivät ne sitten minut korpikuusten kainaloihin tai yksinäisten lohkareiden koristelemille kallioille.
Ruotsalanmetsä on pienimuotoisella tavalla kaunis. Koluttavia kolkkia riittää loputtomasti. Jokainen vuoden- ja vuorokaudenaika on erilainen.
Tänä iltana en kuitenkaan lähde harhailemaan. Pimeyden läpi eteneminen vaatii tarkkaavaisuutta, eikä pelkästään eksymisen uhan takia. Liukkaat juuret ja kalliot virittelevät ansoja, joihin yksinäisen kulkijan ei kannata langeta.
TUTTU MUUTTUU VIERAAKSI
Paavonpolku kuljettaa minua pitkin kalliomäntyä kasvavia harjanteita, joiden ylle kaareutuvaa mustaa taivasta puhkovat tähtien kirkkaat neulanreiät. Se johdattaa minut notkelmien tiheisiin kuusikoihin, joissa sakea pimeys tukahduttaa hämärän viimeisetkin rippeet, ja joissa riite on asettunut marraslammikoiden kalmantyynille pinnoille. Se ripottelee merkkejään ikivihreille, harvapuisille sammalkentille, joiden reunoilla kilvoittelevat lamppuni herättämät varjohahmot.
Näkökyvyn rajoittuessa muut aistit herkistyvät. Aavistan hennon tuoksun paikalla, missä viime kesäkuun illassa suopursut hehkuivat lammen laidalla kuin keijukaisten lamput. Tunnen pakkasen jähmettämän sammalen painuvan saappaani alla kalliolla, missä heinäkuun keskipäivässä jäkälämatot ritisivät rutikuivina, ja ilmassa maistui kitkeränä metsäpalon uhka. Täydellisen hiljaisuuden rikkoo vain puiden latvoissa kohiseva tuuli. Tutut paikat tuntuvat pimeässä oudoilta ja vierailta. Sinne tänne mutkitteleva polku sotkee suuntavaiston.
METSÄNPEITTO
Ennen pitkää huomaan tarkkaavaisuuteni herpaantuneen. Pimeä polku näyttää päättyvän varvikkoon, eikä seuraavaa reittimerkkiä näy missään. Käännyn kannoillani ja yritän hahmottaa, mistä tulin, mutta polku ei ole selkeä. Reittimerkkejä ei edelleenkään näy.
Mieleeni hiipivät vanhan kansan tarinat metsänpeitosta, johon joutuessaan ihmisen sanotaan irtautuvan ajasta ja paikasta. Metsänpeitossa olevalle tutunkin metsän puut ja kivet tuntuvat siirtyneen. Aurinko, Kuu ja tähdet ovat väärillä paikoilla. Kaikki on hiljaista. Ja jos joku lähtisikin metsänpeittoon joutunutta etsimään, saattaisi hän kulkea etsittävän ohi kummankaan näkemättä toisiaan.
Yhtäkkiä pimeyttä leikkaavan lamppuni valokeilan rajoille syttyy kaksi kiiluvaa silmää. Adrenaliini syöksyy kohahtaen suoniini. Aika tuntuu pysähtyvän. Silmät tuijottavat minua ja minä niitä, eikä kumpikaan meistä liikahda. Lopulta käännän lamppuni hetkeksi pois ja kuulen hennon risahduksen. Kun katson takaisin, silmät ovat kadonneet.
Seison hetken paikoillani odottaen näkeväni tai kuulevani jotain, mutta metsä on hiljainen. Sydän pamppaillen jatkan sinisten merkkien etsimistä. Hetken epävarman haparoinnin jälkeen löydän seuraavan reittimerkin, sitten sitä seuraavan.
Lopulta erotan puiden välistä valoa. Jostain kaukaa kuuluu mopon moottorin repivä ääni. Olen palannut ihmisten maailmaan.
PIMEÄN UHKA JA VIEHÄTYS
Meille suomalaisille metsä on rauhoittumisen tyyssija ja luonnon antimien lähde. Silti pimeässä metsässä on jotain mystistä ja uhkaavaa, johon osaltaan liittyy alkukantainen petojen ja eksymisen pelko. Todellisuudessa suurpetoihin törmääminen Hirvensalon metsissä on äärimmäisen epätodennäköistä. Pimeässä kiiluvat silmät kuuluvat todennäköisesti kauriille tai jollekin sitä pienemmälle metsän eläimelle. Edes hirviä ei Hirvensalossa enää juuri ole.
Eksymisen vaarakaan ei ole todellinen, sillä missään kohtaa lähimpään metsänreunaan ei ole kolmeasataa metriä enempää matkaa. Valitsemalla minkä tahansa suunnan päätyy ennen pitkää asutuksen äärelle. Pimeän pelon juuret ovat syvällä ihmiskunnan kehityshistoriassa, eikä alkukantaista selviytymisviettiä ole helppo järkeillä kumoon. Osa pimeäretken viehätystä onkin juuri sopivasti kihelmöivässä jännityksessä ja oman epävarmuuden voittamisessa. Siihen Ruotsalanmetsä tarjoaa erinomaiset puitteet.
Turun kaupungin merkityt reitit. Paavonpolku 10D. Hirvensalo: Majamäki–Marjola.
TEKSTI JA KUVAT: SAMI PYÖRRE
Artikkeli on julkaistu painetussa Mainingissa joulukuu 2022.