Ilta pimenee yöksi. Rantametsässä katse ei enää kanna, mutta taivaanrannantakainen loimu valaisee vielä rantavettä ja merenselkää. Näkökentän laidalla vilahtaa tumma olento. Iso perhonen, yösijaa etsivä lintu – vai näköharha? Ehkä sittenkin lepakko.
Täydellisesti yöaktiivisina ja päivisin näkymättömissä piilottelevina eläiminä lepakot ovat monille suoranaisia taruolentoja, joita ei juurikaan elävässä elämässä kohtaa.
Mystisyyttä lisää se, että ihmiskorvin kuultuna ne ovat lentäessään äänettömiä. Tosiasiassa ne kuitenkin päästävät jatkuvasti suustaan korkeataajuisia kaikuluotausääniä, joiden avulla ne suunnistavat ja paikantavat saalishyönteisiä.
Rannikkoseutu ja saaristo ovat oivallista ympäristöä lepakoille ja niiden tarkkailulle. Keväästä syksyyn lepakoiden elämää säätelee ravinnon ja sopivien päivälepopaikkojen tarjonta. Kosteapohjaiset, metsäiset rannat ja ruovikkoiset vesialueet tarjoavat molempia. Pesimäpaikkoina toimivat erilaiset kolot ja pöntöt, usein myös rakennusten kolot.
Saaristomerellä lepakoiden esiintyminen vaihtelee vyöhykkeittäin. Rannikolla ja sisimmässä saaristossa lepakoita on paikoitellen runsaastikin. Ulompana saaristossa niitä on niukasti, mutta muuttavista lajeista on havaintoja uloimmiltakin luodoilta.
Useimmiten lepakoita näkee kesän lopulla, jolloin aikuiset ja alkukesästä syntyneet poikaset saalistavat tarjolla olevia hyönteisiä. Ne tankkaavat ravintoa selvitäkseen yli talven horroksen.
Turun saarilla tavataan eniten pohjanlepakoita, joka on maamme yleisin lepakkolaji. Runsaslukuisia ovat myös siipat: isoviiksisiippa, viiksisiippa ja vesisiippa. Korvayökkö on vähälukuinen, jos kohta myös vaikeasti havaittava.
Pieni osa lepakoistamme muuttaa talvehtimaan Keski-Eurooppaan. Muuttolepakoiden joukkoa hallitsee viime vuosikymmeninä runsastunut pikkulepakko. Pitkämatkalaisia harvinaisuuksia ovat myös isolepakko ja kimolepakko. Muuttoreitit kulkevat pääosin Baltian rannikkoa pitkin.
Lepakoiden talvehtimispaikkoja tunnetaan saaristoalueelta vain vähän. Niistä parhaat ovat sotilaskäyttöön rakennettuja luolia. Yksittäisiä talvehtijoita löytyy myös kosteista maakellareista ja muista rakenteista, joissa lämpötila säilyy plussan puolella.
Lepakoiden havainnointi vaatii vaivannäköä niiden piilottelevien elämäntapojen vuoksi. Ultraääniä ihmiskorvin kuultavaksi muuntavat lepakkodetektorit ovat tärkeä apu niiden tunnistamisessa ja seuraamisessa.
Lepakoiden esiintyminen tunnetaan vielä huonosti. Siksi kaikki lepakkohavainnot ovat kiinnostavia ja varsinkin tiedot lisääntymisyhdyskunnista ja joukkoesiintymistä kannattaa ilmoittaa yliopiston tutkijoille ja tallentaa Luonnontieteellisen keskusmuseon ylläpitämään laji.fi-tietokantaan.
Teksti ja kuva: Markku Lappalainen
Artikkelin on tuottanut Arkipelagia-seura Maininki-lehdelle. Se on julkaistu painetussa lehdessä 5/2022 (syyskuu).