Järvistensaaren notkelmassa, suojassa Airiston tuulilta, seisoo vanha riihikirkko. Vielä vuosisadan vaihteessa sen sisältä kaikuivat kesäiltaan hurskaat tekstit ja hartaat virret. Nyt riiheen johtava polku on hiljennyt, eivätkä sinne enää kulje kuin satunnaisten kävijöiden askeleet.
Pitkän pakkaskauden teräsjääksi kovettama Neponaukko avautuu edessämme kirkkaana ja laakeana. Helmikuun 2018 kylmä jakso on jäädyttänyt meren mosaiikkipinnaksi, jonka viisitoistasenttisen kuoren alla hyytävä syvyys odottaa kevään myötä koittavaa vapautumistaan. Siihen on kuitenkin aikaa vielä ainakin kuukausi.
Pieni retkueemme on kokoontunut rantaan kulkeakseen jään poikki Hirvensalosta Järvistensaareen ja sieltä löytyvään riihikirkkoon. Olosuhteet ovat retkelle täydelliset. Toisin oli edellisenä talvena, jonka leppeät pakkaset eivät kovettaneet jäätä riittävästi. Silloin kaulassa roikkuneet naskalit pelastivat näillä samoilla vesillä jäihin vajonneen kulkijan.
Tapauksen muisteleminen aiheuttaa seurueessamme hermostunutta naureskelua, sillä vaikka jäätilanne on nyt aivan toinen, on jäälle lähteminen aina riski. Paksukaan jää ei koskaan poista tarvetta naskaleille, kavereille ja vedenpitävään pussiin pakatuille vaihtovaatteille.
Hengityksemme höyryää aurinkoisessa pakkaspäivässä, kun naulitsemme katseemme Neponaukon tuolla puolen kohoavaan tummaan metsänreunaan ja astumme sileälle, kauniiden kidekuvioiden kirjomalle jäälle.
Maarian pappilan mailla
Järvistensaaren riihikirkon historia ulottuu vuosisatojen taakse. Saaren itäosa niittyineen on päätynyt maanvaihtojen myötä Maarian pappilan haltuun jo 1700-luvulla. Alueella olleista torpista on jäljellä enää Järvistensaaren itäisimmässä osassa, niityn ja meren välissä sijaitseva Järvistö, joka on nykyään yksityisomistuksessa. Samaisen niityn länsilaidalla on jo kadonneen Järvissalon tilan viimeinen jäänne, vanha riihi, joka on 1900-luvun puolivälin jälkeen toimittanut kesäkappelin virkaa. Juuri sinne olemme tänään matkalla.
Osa Maarian pappilan aikoinaan omistamista maista on yhä Turku-Kaarinan seurakuntayhtymän omistuksessa. Riihikirkon ympäristön ohella niihin kuuluu Foudinniemen pohjoisrannan laituri, joka onkin ainoa reitti alueelle saapumiseen. Lähes koko muu Järvistensaari on 1900-luvun aikana rakennettu yksityisten mökkitonttien tilkkutäkiksi, jonne ei sovi mennä kutsumatta harhailemaan.
Järvi saaressa, Järvistensaaressa
Nousemme maihin T-mallisen, pelastusrenkaalla varustetun laiturin vierestä ja kiipeämme jäisen rantakallion yli. Kallion takaa lähtee metsään polku, jolla erotamme jonkun aiemman kulkijan lumeen jättämät jalanjäljet.
Polku kuljettaa seurueemme hylätyn talon ohi. Kyseessä on aikoinaan seurakuntatalona tunnettu rakennus, joka on toiminut Järvistensaaressa vuosikymmeniä sitten pidettyjen rippileirien ja muiden tapahtumien tukikohtana. Nyt talon ovet ovat raollaan, ja ikkunasta kurkistaminen paljastaa kauan sitten kesken jätetyn remontin. Liekö irti revittyjen lattialautojen alta paljastunut jotain niin kaameaa, ettei remonttia ole kannattanut jatkaa.
Autiotalon takana maasto laskee alemmas. Metsä päättyy aidattuun niittyyn, jonka ajatellaan antaneen nimensä koko Järvistensaarelle. Satoja vuosia sitten paikalla on lainehtinut maannousun myötä merestä irti kuroutuva lahti, ns. flada, joka on merestä erkaannuttuaan muodostanut hitaasti umpeen kasvavan sisäjärven. Kosteaksi ruovikkoniityksi edelleen kehittyneen sisäjärven luonnollista kuivumista on sittemmin vauhditettu räjäyttämällä sille rantakallioon laskuoja.
Kapea metsäpolku jatkuu kohti niityn laidalla seisovaa vanhaa riihtä. Olemme melkein perillä.
Riihikirkon hämärässä
Järvissalon riihi on muutettu kappeliksi 1900-luvun puolivälissä, jolloin alueelle perustettiin Maarian seurakunnan kesäpaikka. Huonoon kuntoon päässeen riihen katto korjattiin, ja eteläpäädyn katonrajaan puhkottiin ikkunoita. Kappelissa kuuluu olleen huippuaikoina jopa oma kellotapuli, mutta enää siitä ei näy jälkeäkään. Riihikirkosta tietämättömän olisi helppo sivuuttaa harmaa, kuuran koristelema rakennus tavanomaisena riihenä.
Nostamme ovea vasten nojaavan kiven sivuun ja astumme riihen hämärään. Rikkinäisistä päätyikkunoista ja seinälautojen väleistä lankeava pehmeä valo paljastaa koruttoman tunnelmallisen kappelin, jonka etuosan korokkeella seisoo kahdesta koivurungosta ja ruosteisesta piikkilangasta tehty korkea orjantappuraristi. Pienelle alttaripöydälle on asetettu kynttilä, pienempi koivuristi ja kehystetty kuva Getsemanessa rukoilevasta Jeesuksesta. Alttarialueen täydentää metsähiirten nakertama polkuharmoni.
Kappelin penkkiriveille ja seinähyllyille on asetettu pinoittain virsikirjoja ja muuta hengellistä kirjallisuutta. Penkille jäänyt haalistunut käsiohjelma kertoo, että riihikirkossa on pidetty juhannusjumalanpalvelus ainakin vielä vuonna 2004. Tuolloin, kesän ollessa vehreimmillään, ovat hämärässä salissa kaikuneet virret ja veisut. Yksi niistä on ollut Riihikirkkohymni, jonka nimi ei kuitenkaan viittaa Järvistensaaren riihikirkkoon. Riihiin rakennettuja kappeleita on nimittäin muuallakin Suomessa, tyypillisesti kristillisten kurssikeskusten yhteyteen perustettuina. Riihikirkkohymnin innoittajana on ollut Päiväkummun kurssikeskuksen riihikirkko Längelmäellä.
Patinoituneeseen hirteen on kaiverrettu vuosiluku 1860. Se saattaa olla riihen rakennusvuosi, mutta yhtä hyvin se voi periytyä jostain aiemmasta rakennuksesta, jonka hirsiä on uusiokäytetty riihtä rakennettaessa. Samoin on mahdollista, että vuosiluku ja sen viereen kaiverrettu tukkimiehen päiväkirja ovat rakennusvuotta tuoreempaa perua. Joka tapauksessa rakennus on vanha.
(Juttu jatkuu kuvien jälkeen…)
Satunnaisia kulkijoita
Rippikoulutoiminnan loputtua riihikirkon käyttö on vähitellen hiipunut. Nykyään riihi seisoo ikiaikaisella paikallaan niityn laidalla, missä se yksinäisenä ja lähes unohdettuna jatkaa hidasta rappeutumistaan. Silloin tällöin paikalle sattuu retkueemme kaltaisia satunnaisia kulkijoita.
Hylättynäkin riihikirkon harras ja hieman mystinen tunnelma pysäyttää. Joku meitä aiempi kävijä on kirjoittanut virsitaululle viisaan kehotuksen: ”Nuori, elä nuoruutesi, älä tuhlaa sitä”. Jotkut taas ovat yrittäneet saada yhteyttä tuonpuoleiseen spiritistisen ouija-laudan avulla – tai ainakin pelleilleet asian parissa – ja unohtaneet sitten lautansa paikalle. Onpa joku nauttinut riihessä tyhjistä pulloista päätellen siideriäkin.
Painamme poistuessamme riihikirkon oven huolellisesti kiinni ja asetamme kiven varovasti paikalleen. Kunhan huopakatto pysyy kunnossa, säilyy vanha riihi hiljentymispaikkana vielä kauan meidän käyntimme jälkeen.
Vieressä aukeaa Airisto
Päätämme kruunata retkemme kapuamalla riihikirkkoa vastapäätä nousevan lumisen kallion laelle. Jäisen meren hallitsema maisema Airiston selän yli aina Rymättylään asti on huikea. Selän keskellä meri on kuitenkin aina jäätön, siitä pitävät huolen Airistoa kyntävät suuret laivat.
Sileän jääkentän ylittäminen, unohdetun riihikirkon hämyyn astuminen ja sieltä aurinkoiseen talvipäivään nouseminen tuntuvat vaiheilta jonkinlaisella rituaalimatkalla. Kliseinen sanonta kertoo matkan olevan tärkeämpi kuin määränpää, eikä ole ihan väärässä. Olisi ollut aivan eri asia tulla riihelle turistikyydillä ja koluta sen nurkkia muiden turistien kanssa.
Hirvensalon rantaan palattuamme saatamme huokaista tyytyväisinä. Päättääpä yksi meistä palata Neponaukolle vielä paria päivää myöhemmin, sillä kertaa luistimet jalassa.
Teksti ja kuvat: Sami Pyörre