Retkiä saarilla -sarjassa käydään Nikkilässä, joka kolmessasadassa vuodessa on muuttunut hämmästyttävän vähän.
Sodan tuulet repivät 1700-luvun alun Eurooppaa. Ne virisivät Itämeren rannoilla ja keräsivät voimia Ukrainan aroilla, kunnes ne viimein yltyivät raivoavaksi myrskyksi. Silloin niiden nostattamat aallot vyöryivät aina Satavan Nikkilään asti.
Tsaari Pietari Suurella oli vakaa tavoite: hän oli päättänyt omistaa elämänsä Venäjän kohottamiselle modernien suurvaltojen joukkoon. Ruotsin valloittamilta mailta vuonna 1700 alkanut ja yli Euroopan pyyhkinyt Suuri Pohjan sota toimi hänen pyrkimystensä täydellisenä välineenä. Taistelu taistelulta Ruotsin vuosisatainen mahti mureni, kunnes Pietari vuonna 1713 viimein totesi tilanteen kypsäksi lopulliselle kuoliniskulle. Hänen katseensa kääntyi Ruotsin valtakunnan Itämaahan, Suomeen.
Rankkojen katovuosien ja raskaiden sotaverojen heikentämä Suomi oli hyökkääjälle helppo jyrättävä. Kaupungit Viipurista Helsinkiin ja Hämeenlinnaan kaatuivat yksi kerrallaan. Kasakoiden miekat ja kirveet niittivät yhtä lailla miehiä, naisia ja lapsia. Henkiin jätetyt vietiin Venäjälle orjiksi.
Vihan ja vainon vuodet iskostuivat suomalaisten kollektiiviseen muistiin nimellä Isoviha. Suomen väkiluku romahti.
MIEHITYSHALLINTO ASETTUU TURKUUN
Hävityksen keskellä Turku säilyi suhteellisen vakaana järjestyksen keitaana. Miehityshallinto asetti Ruotsiin paenneista virkamiehistä tyhjenneeseen kaupunkiin päämajansa, eikä Suomen hallinnosta vastannut ruhtinas Golitsyn katsonut sotilaiden riehumista hyvällä. Turun läpi virtasi ryöstösaalista ja suomalaisia orjia Pietarin kaupungin kyltymättömälle rakennustyömaalle. Telakoilla rakennettiin yhä uusia täydennyksiä Venäjän alati mahtiaan kasvattaneelle laivastolle. Turku oli tukikohta,
josta käsin johdettiin hyökkäyksiä Ahvenanmaalle ja Ruotsin rannikolle.
Vuoteen 1721 mennessä Suuri Pohjan sota ja sen myötä Isoviha oli ohi. Suomi oli poltettuina raunioina. Uudenkaupungin rauhan myötä Venäjä vetäytyi uudelle rajalle, jonka taakse jäivät niin Viipuri, Käkisalmi kuin Sortavalakin. Samalla kertaa Ruotsi menetti Venäjälle myös Inkerin, Viron ja Liivinmaan.
Pietari Suuri oli saavuttanut tavoitteensa. Ruotsin mahti oli lopullisesti murskattu. Venäjästä oli tullut merellinen, eurooppalainen suurvalta.
SOTALAIVOJA NIKKILÄNLAHDELLA
Isonvihan aikaiset sotatoimet ulottuivat lähes kaikkialle Suomeen. Turun saariston osalta se tarkoitti Venäjän sotalaivojen asettumista lahtien ja salmien ankkuripaikkoihin. Niissä ne viettivät aikaa taisteluihin valmistautuessaan ja niistä toipuessaan.
Sopivia ankkuripaikkoja etsiessään Venäjän laivasto iski silmänsä myös Satavan pohjoisrantaan. Salmien risteyksessä lainehtiva Nikkilänlahti oli kohteena kiinnostava, sillä sitä ympäröivät saaret tarjosivat hyvän suojan Airiston tuulilta. Lahden pohjukassa sijaitsevalla ratsutilalla myllyineen oli kenties silläkin oma merkityksensä, saatettaisiinhan se yhdessä alueen muiden tilojen ja kalastajien kanssa valjastaa täydentämään sotaväen alati hupenevia vilja- ja ruokavarastoja.
Alueen tilalliset, viljelijät ja kalastajat tuskin ilahtuivat lahdelle röyhkeästi ankkuroineista ja sen rannoille kutsumatta levittäytyneistä uusista naapureista. Kitkerää lohtua tarjosi tieto siitä, että samanlaisia ankkuripaikkoja perustettiin tuolloin pitkin saaristoa.
Nykyään Nikkilään saapuva kohtaa yhden Satavan idyllisimmistä kylänäkymistä. Samppaantien oikean puolen kalliolla, samalla paikalla kuin jo Isonvihan aikana, seisoo nykyisin Itätalona tunnettu Nikkilän rusthollin 1700-luvulta periytyvä päärakennus aittoineen. Vasemmalla puolella katseen puolestaan kiinnittää Länsitalo pihapiireineen ja tuulimyllyineen. Nekin periytyvät 1700-luvulta, joskin vasta Isonvihan jälkeiseltä ajalta. Itätalon takaisella kalliolla ammoin seissyttä toista tuulimyllyä ei enää ole.
Kulku Nikkilänlahden rantaan on estetty ketjulla. Portin ja rantaruovikon takaa pilkistää mataloitunut merenlahti, jonka vesiltä venäläiset kaleerit ovat jo vuosisatoja sitten poistuneet. Sotalaivojen sijaan ankkurissa voi kesäisin nähdä huviveneitä.
Nikkilä on kolmessasadassa vuodessa muuttunut, mutta muutos on sittenkin hämmästyttävän vähäinen. Venäläiset sotajoukot ovat aikoinaan ankkuroineet hyvin samankaltaisiin maisemiin.
NIKKILÄN RYSSÄNUUNIT
Sotilaiden ylläpito asetti tarpeita, joiden täyttämiseksi ankkuripaikkojen liepeille nousi tilapäisiä sotilasleirejä. Nikkilä ei ollut tässä suhteessa poikkeus. Kylän takaiselle kalliolle rakennettiin ainakin toistakymmentä suurta uunia, joissa nälkäisille sotajoukoille paistettiin leipää ja kuivattiin kalaa.
Ryssänuuneina tunnetut leivinuunit ovat venäläisille 1700–1800-lukujen sotilasleiripaikoille tyypillisiä rakennelmia. Turkuun kuuluvilla saarilla niitä on vain muutamia, mutta esimerkiksi Rymättylästä uuneja löytyy kolmisen sataa.
Uunit rakennettiin kasaamalla suurista luonnonkivistä kaikilta sivuiltaan 1–1,5 m pituinen, yhden tai muutaman kiven korkuinen kehä, jonka päälle asetettiin suurempia kiviä kanneksi. Joskus yhden tai useamman seinän virkaa toimitti sopiva lohkare tai kalliomuodostelma.
Leivinuunien rakentaminen oli olennainen osa Venäjän sotaväen ylläpitoa, sillä sotilaiden muona-annoksiin ei kuulunut leipää. Sen sijaan miehistölle jaettiin leivän leipomiseen tarvittavia jauhoja tai sotilaiden itse jauhettavaksi tarkoitettuja jyviä. On oletettavaa, että uudelle leiripaikalle saavuttaessa yksi sotilaiden ensimmäisistä tehtävistä oli sopivien kivien etsiminen, kuljettaminen ja uuneiksi rakentaminen.
Heikko muonitus houkutteli sotilaita väestön riistämiseen. Vastaava syy oli ylipäätään monien Isonvihan aikaisten hirmutekojen taustalla. Venäjän armeija nimittäin saattoi jättää sotilaidensa muonat jakamatta ja palkat maksamatta, ja usutti näitä sen sijaan ryöstämään omaisuutta mistä vain mahdollista. Silmittömän siviiliväestön kiduttamisen tavoitteena olikin usein saada ihmiset paljastamaan rahapussiensa ja ruokavarastojensa piilopaikat.
Nikkilän hämyisään kalliometsään hylätyt ryssänuunit ovat vuosisatojen kuluessa pahasti tuhoutuneet. Vielä 1930-luvulla kalliolla sanotaan olleen kymmenkunta hyväkuntoista uunia; tänään kannettomia ja sammaloituneita kivikehiä voi löytää puolet vähemmän.
HEVOSHAAN YKSINÄISUUNI
Nimestään huolimatta kaikki ryssänuuneiksi luokitellut rakennelmat eivät ole venäläisten sotilaiden tekemiä. Yksittäisiä uuneja ovat tiettävästi kasanneet myös saariston asukkaat. Tällainen yksinäinen, mahdollisesti kalastajien kyhäämä uuni löytyy Kakskerran Hylkilahden Hevoshaasta.
Hevoshaan ryssänuuni on Nikkilän uuneja paremmin säilynyt. Sen kansikivet ovat paikoillaan, ja maanrajassa on yhä nähtävissä uunin mustana ammottava suuaukko. Nikkilän uunit ovat ennen tuhoutumistaan näyttäneet kutakuinkin samanlaisilta.
Hevoshaan uuni löydettiin vasta kymmenisen vuotta sitten, eikä alueella ole vielä tehty arkeologisia tutkimuksia. Ei liene täysin poissuljettua, että uuneja olisi aikoinaan ollut enemmän, ja että ne sittenkin liittyisivät sotilastoimintaan. Ainakin pitkin kalliometsää lojuu irtokiviä, jotka voisivat olla peräisin hajotetuista uuneista – tai jostain aivan muusta.
SAAPUMISOHJEET
Nikkilän kylä on helppo saavuttaa. Kohti Erikvallaa mutkitteleva Samppaantie kulkee Itä- ja Länsitalojen välistä. Bussilinjan numero 14 pysäkit molempiin suuntiin löytyvät talojen tuntumasta.
Ryssänuunit löytääkseen on kuljettava Mäkivaarantietä Länsitalon ohi ja käännyttävä sitten oikealle Sydänperäntielle. Tietä seurataan noin parisataa metriä. Heti tienhaaran jälkeen, hyvissä ajoin ennen talon numero 15 saavuttamista, astutaan vasemmalle johtavalle metsäpolulle.
Uunien jäännökset sijoittuvat muutaman kymmenen metrin pituiselle alueelle, metsän kätkemän kallion itäreunalle ja lähelle sen huippua. Osa uuneista on merkitty Museoviraston kauan sitten puihin ripustamilla valkoisilla korteilla, mutta kaikkien uunien kohdalla niitä ei enää ole. Tuoreempia rakennelmia historiallisessa metsässä edustavat frisbeegolfkorit.
Samalla retkellä kannattaa käydä myös Apajankalliolla, jonka pohjoisreunalta aukeaa upeita maisemia Nikkilänlahden edustan merialueelle. Ehkä juuri täältä satavalaiset ammoin seurasivat helpottuneina, miten venäläiset kaleerit viimein soutivat ja purjehtivat pois.
Apajankalliolle pääsee seuraamalla Itätalon vierestä lähtevää Apajantietä. Siniporttisen talon kohdalta suunnataan ojan ylittäviä lankkuja pitkin oikealle metsään, jonka railojen repimien kallioiden lomassa reittiä ylöspäin johdattaa selkeä polku.
Kakskerran Hevoshaka on Brinkhallintien alun pohjoispuolella, bussilinjan numero 15 pysäkin lähellä. Puuston tehokkaasti piilottaman ja sammaleen peittämän ryssänuunin voi löytää Kakskerrantien ja Brinkhallintien rajaaman metsäkielekkeen lounaispään kalliolta.
TEKSTI JA KUVAT: SAMI PYÖRRE