Rantaan murtuvat laineet saavat puolittain jo vesille työntämäni kajakin rimpuilemaan. Tunnen itsekin merelle lähtemiseen liittyvää tuttua, ajattomaan seesteisyyteen sekoittuvaa kihelmöivää malttamattomuutta. Kenties tuhansia vuosia sitten muinaiset esivanhempamme tunsivat jotain samanlaista, kun he lähtivät Virosta meren yli kohti uutta, pohjoista maata.
Suomeen ammoin saapuneille itämerensuomalaisille ominaista oli syvä yhteys luontoon ja menneisiin sukupolviin. He eivät kirjoittaneet asioita muistiin, vaan heidän tietonsa ja tarunsa siirtyivät laulettuina runoina yli vuosisatojen ja -tuhansien. Heille pyhiä eivät olleet kivestä hakatut temppelit vaan vehreät lehdot, kirkasvetiset lähteet, jylhät saaret ja muut vaikuttavat luonnonpaikat.
Itämerensuomalaisen kulttuurin levittäytyminen pitkin Suomen niemeä jatkui parin tuhannen vuoden ajan, kunnes keskiajan ristiretket viimein piirsivät sille väkivaltaisen pisteen. Koska pysyviä uskonnollisia rakennuksia ja kirjoituksia ei ollut, kävi pakanallisen kulttuurin hävittäminen helposti. Pyhiä lehtoja ja kalmistoja tarkoittanut sana hiisi vääristeltiin tarkoittamaan pahojen henkien riivaamaa paikkaa tai pahaa olentoa itseään. Monen pyhän lehdon tai vainajien muistoksi karsitun puun kohtalona oli joutua kaadetuksi tai poltetuksi.
Hävitys oli totaalisinta maamme lounaiskolkassa, joka toimi Suomeen saavuttaessa luontevana astinlautana. Ensin katolinen ja sittemmin luterilainen kirkko pyrki systemaattisesti kitkemään maasta ja kansasta kaiken pakanallisuuteen viittaavan.
Itä-Suomen ortodoksit olivat lempeämpiä. Siellä kristityt papit saattoivat saarnata pyhissä lehdoissa ja rakentaa kirkkonsa niiden viereen. Niinpä Elias Lönnrotin ja muiden runonkerääjien piti matkustaa aina Vienan Karjalan kaukaisille saloille saakka löytääkseen parhaiten säilyneet kalevalaiset muinaisrunot.
Saunoja, vainovalkeita ja karhunpalvontaa
Melon hiljalleen länteen Vapparin saarten rantoja seuraillen. Monelle mökkirannalle on koottu kuivia puu- ja kaislaröykkiöitä illan muinaistulien polttamista varten. Lämpiävien saunojen piipuista kohoaa kutsuvia savukiehkuroita.
Hävitystyö ei onnistunut kadottamaan kaikkia itämerensuomalaisen kulttuurin piirteitä. Sauna ei ole keksintönä yksin suomalainen, mutta missään muualla maailmassa ei siihen liittyvä tuhansia vuosia vanha kulttuuri ole säilynyt näihin päiviin asti yhtä elinvoimaisena. Samaa ikiaikaisuutta on elokuun viimeiseen viikonloppuun ajoittuvassa muinaistulien polttamisessa. Aikoinaan niitä sytytettiin paitsi vainolaisista varoittamaan, myös pahoja henkiä karkottamaan.
Paikannimet ovat niin ikään säilyttäneet muistumia muinaisesta kulttuurista. Eräs keskiaikainen kirjoitus mainitsee, että Kakskerran Myllykylän Ohdensaari on kulotettu niityksi. Maininta on mielenkiintoinen, sillä nimen Ohdensaari tiedetään viittaavan karhunpalvontaan.
Karhu eli vanhalta nimeltään oksi (taivutus oksi, ohden, ohta; vrt. kaksi, kahden, kahta) oli esivanhemmillemme pyhä eläin. Sen ajateltiin olevan esi-isämme ja sukulaisemme, minkä vuoksi sen surmaamiseen ja lihan syömiseen liittyi pyhiä rituaaleja. Muualta Suomesta tiedetään ohdensaarilla ja muilla karhunpalvontapaikoilla seisseen kallomäntyjä, joihin kaadettujen karhujen kallot kunnioittavasti nostettiin, kun karhun kunniaksi oli ensin pidetty juhlavat pidot eli peijaiset. Näin varmistettiin kaadetun karhun leppyminen ja paluu luokse Kuun, tykö Päivän, Otavaisen olkapäille, missä se saattoi syntyä uudelleen.
Ohdensaarta ei Kakskerran nykyisiltä kartoilta löydy, mutta Myllykylän kohdalla Vapparin salmessa on Niittusaari. On mahdollista, että saaren vanha nimi on kadonnut juuri niityksi kulottamisen ja karhunpalvonnan hävittämisen myötä.
Monien nimien saari
Alhaalta paistava ilta-aurinko piirtää eteeni kahden vierekkäisen saaren tummat silhuetit. Kierrän kajakillani niistä pohjoisemman ja tasaisemman ympäri. Karikkoisen salmen takana viereisen saaren paljas rantakallio kohoaa merestä jylhän kolmionmuotoisena vuorena.
Nykykartat antavat Vapparin keskellä olevan matalikon kahdelle autiolle saarelle yhteisnimen Peevalinkarit. Hävitys- ja vääristelyteemaa seuraillen nimi olisi houkuttelevaa johtaa paholaiseen viittaavasta sanasta peeveli, mutta johdos saattaisi mennä vikaan. Saariparin nimi on ruotsiksi Bevall, eikä ole selvää, kumpi nimi oli ensin.
Kiistatonta sen sijaan on, että vielä 1700-luvun kartassa samalla kohdalla lukee Pyhä vaha grunden. Vanhahtava murresana vaha tarkoittaa isoa kiveä ja ruotsin grund puolestaan matalikkoa. Pyhän vahan voi päätellä tarkoittavan erityisesti eteläisempää saarta, jonka silmiinpistävin piirre on sen kauas näkyvä vuori.
Vuoren rinteellä on poltettu ainakin vielä 1930-luvulla juhannuskokkoa. Valoisassa suviyössä roihunnut tulipatsas merelle leijailevine kipinöineen on varmasti ollut vaikuttava näky.
Pyhän vahan myyttisestä merkityksestä kertoo, että paikallisilla on sille vielä yksi nimi, Uhrisaari. Nimi elää enää melkein jo katoamaan päässeenä perimätietona, samoin tieto saaren käyttämisestä aikoinaan kalastajien uhripaikkana.
Kaikista nimistä juuri Uhrisaari tuntuu kantavan paikan ammoista merkitystä kaikkein vahvimmin.
Alttari avoimen taivaan alla
Vedän kajakkini Uhrisaaren loivalle itärannalle, pystytän telttani vanhan nuotiokehän viereen ja lähden kapuamaan metsikön läpi kohti paljasta vuorenhuippua. Nousuani seuraa ylempää kalliolta kaksi korppia. Lähestyessäni ne raakkuvat äänekkäitä varoituksiaan, mutta luovuttavat sitten ja lentävät pois.
Vuoren sisämaahan viettävä varjoisa rinne on kuin salamaniskun palasiksi lyömä. Ylhäältä löydän pöytämäisen, vaakatasossa olevan kivipaaden. Luonnon laatima asetelma muistuttaa alttaria, jonka takana taivasta tavoittelee vuoren teräväkärkinen huippu.
Uhrisaaren alttarille on helppo kuvitella kalastajien uhranneen vanhojen tapojen mukaan hopeaa, viinaa ja kalaa, ehkä myös maaeläinten kuten hirvien sarvia tai muita osia. Samalla on saatettu lausua tai laulaa esivanhemmilta periytyneitä kalastusloitsuja:
Ota, Ahti, kultiani
Hohtavia hopeitani!
Nämä on kullat kuningasten
Hopeat on hovilaisten
Isäni ikihyvät
Vanhempien varustamat
Kaikki tämä on kuitenkin vain pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä ja ajatusleikkiä. Muinaisista ihmisistä ja heidän toimistaan ei ole löytynyt Uhrisaarelta jälkeäkään.
Pyhyyden äärellä
Itämerensuomalaisen muinaisuuden hahmottaminen on kuin kokoaisi palapeliä, josta suurin osa paloista puuttuu, ja jonka jäljellä olevatkaan palat eivät tunnu sopivan kovin hyvin yhteen. Uhrisaarta ja Ohdensaarta verhoaa vuosisatojen huntu, jonka taakse on mahdotonta nähdä. Silti on vaikea kuvitella, etteivät saaria koskevat tiedonmuruset sisältäisi minkäänlaista totuutta.
Pyhiä paikkoja etsittäessä kirjoitusten, nimistön ja perimätiedon rinnalle asettuvat väistämättä paikkojen nostattamat tunteet. Jos paikka onnistuu herättämään elämyksillä kyllästetyssä nykyihmisessä ihmetystä ja kunnioitusta, voi vain kuvitella, millaisia ajatuksia se on muinaisissa esivanhemmissamme synnyttänyt. Juuri siinä lienee pyhiksi koettujen paikkojen syvin olemus.
Asetun istumaan Uhrisaaren vuoren huipulle juuri ajoissa nähdäkseni, kuinka verenpunainen aurinko laskee Kakskerran taakse. Vastarannalla syttyvät ja sammuvat muinaistulet yksi toisensa jälkeen. Yöksi tummuvassa illassa kuuluu meren ikiaikainen huokailu.
Uhrisaari on ollut menneiden aikojen ihmisille pyhä. Jotenkin tuntuu, että se on sitä yhä.
Teksti ja kuvat: Sami Pyörre
Lähteitä ja luettavaa:
John Björkman ja Maritta Lehvonen: Bevall eli Pyhävaha eli Uhrisaari
Valter Lang: Homo Fennicus – Itämerensuomalaisten etnohistoria (SKS 2020)
Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia (SKS 2016)
Artikkeli on julkaistu painetussa Maininki-lehdessä 5/2022 (syyskuu).